“Rakkautta ja anarkiaa”

Kulttuuriyhdistys Image järjestää Helsingissä elokuvaviikon, joka saa hyväenteisen nimen tapahtuman toisen teemaohjaajan Lina Wertmüllerin elokuvan Rakkautta ja anarkiaa (Film d’amore e d’anarchia, 1973) mukaan. Federico Fellinin apulaisohjaajana elokuvauransa aloittanut Wertmüller sai vuonna 1977 ensimmäisenä naisena Oscar-ehdokkuuden parhaasta ohjauksesta. Image-lehden (2/1987) haastattelussa italialainen elokuvantekijä pyytää: “Ethän vain, rakkaani, otsikoi ‘Signora della Cinema Italiano’. Nimitys saa sisukseni kuohumaan.”

Uuden ylioppilastalon Illusionissa nähdään myös brittiläisen Derek Jarmanin tuotantoa. Jarmanin ja kolmen muun ohjaajan episodilyhytelokuva The Dream Machine (1984) ja Shakespearen sonetteihin perustuva The Angelic Conversation (1985) avaavat elokuvaviikon perjantaina 11. maaliskuuta. “Jarmanin elokuva on jotain sellaista, mitä erityisesti kuvahullujen, elokuvaopiskelijoiden ja kulttuuri-ilmaston vanhakantaisuudesta kärsivien tulisi suunnistaa katsomaan”, Helena Ylänen suosittelee Helsingin Sanomissa (11.3.1988).

Elokuvaviikko ylittää odotukset: 70 prosenttia näytöksistä myydään loppuun. Kävijöitä kertyy noin 2000.

”Näkemisen vietti”

Ensimmäisen elokuvaviikon jälkeen Kulttuuriyhdistys Imagen toimisto on houkutellut cinefiilejä kuin kielletty hedelmä. Orion-elokuvateatterin ovimies ja elokuvakerho Clickin aktiivi Mika Siltala kutsuu kerhon hallituksesta mukaansa aasialaisen elokuvan ekspertin Eija Niskasen. Myös Finnairin laukunheittäjänä työskentelevä ranskan kielen opiskelija Pekka Lanerva ja toimittaja Matti Paunio löytävät tiensä toimintaan. Kaikki neljä ovat tehneet elokuvalöytöretkiä ulkomaille “ties millä verukkeella”. Imagea edustavat Iiro Auterinen ja Janne Kairo.

Elokuvaviikko päätetään siirtää syksyyn. Manifesti Näkemisen vietti julistaa uudenlaista, uhmakasta agendaa: “Liikkuva kuva tulee valtaamaan maailman. Me haluamme synnyttää näkemisen himon. Saada naiset ja miehet hylkäämään puolisonsa ja lapsensa viettääkseen kaiken aikansa elokuvateatterissa.” Manifestin toivomaa uutta estetiikkaa – slangia, beattia, rotuja ja katuja – löytyy esimerkiksi Spike Leen elokuvasta Do the Right Thing (1989), joka kuvaa jännitteiden kasvua monikulttuurisessa Bedford-Stuyvesantin lähiössä eräänä kuumana päivänä.

R&A:n ensimmäinen maailmanensi-ilta on Mika Kaurismäen julkisuuskriittinen Paperitähti (1989) ja ensimmäinen vieras yli 50 elokuvaa tehnyt Ken Russell, joka on Helena Yläsen mukaan “vanha sottapytty elokuvaohjaajaksi” (HS 16.9.1989). Mika Siltala luonnehtii Russellin elokuvia oksennuksen ja runon lyyrisiksi yhdistelmiksi. Brittiohjaaja itse on hänen mukaansa “sukupuuttoon kuolemassa olevan ihmislajin edustaja: persoonallisuus” (Uusi Suomi 23.9.1989).

Uuden ylioppilastalon Illusionista myös viereiseen Bio-Bioon laajentuneen tapahtuman kävijämäärä nousee noin 7500:aan.

“Asses on Fire!”

Helsinki International Film Festival ry rekisteröidään 26.4.1991. R&A alkaa kutsua itseään festivaaliksi ja ottaa päänäyttämökseen Kluuvikadulla sijaitsevan Maxim-elokuvateatterin. Festivaali tuo ensi kertaa Suomen valkokankaille elokuvantekijöitä kuten Todd Haynes, Ann Hui, Alejandro Jodorowsky, Bruce McDonald, Wong Kar-wai ja John Woo. Queer- ja homoelokuvan uranuurtaja Rosa von Praunheimin retrospektiivissa käsitellään ajankohtaista epidemiaa: niin kutsutun AIDS-trilogian lisäksi mukaan on valittu scifi-komedia Ein Virus kennt keine Moral (1986).

Taiteiden yön ennakkonäytöksessä Senaatintorilla esitetään ekspressionistinen painajaisfantasia Narttusaarten aarre (Le trésor des îles chiennes, 1990), joka on festivaalin tiedotteen mukaan yhtä kuin Robert Louis Stevenson plus Stalker plus cyberpunk cinemascopena. Elokuvan ranskalainen ohjaaja-käsikirjoittaja F. J. Ossang viihtyy Helsingissä niin hyvin, että hänet pitää lähes työntää lentokentän lähtöselvitykseen ennen paluulentoa.

Jo 1990-luvun alkupuolella R&A saa houkuteltua Helsinkiin monia kovia nimiä, joista osa on vasta matkalla kuuluisuuteen. “Harjutorin saunalle niitä vietiin”, Matti Paunio muistelee. Brittikirjailija ja -elokuvantekijä Philip Ridley viilettää festivaalin imagoon sopivan avo-Cadillacin kyydissä ympäri Helsinkiä. Kukaan seurueesta ei suostu laittamaan ensimmäisenä nahkatakkia kiinni, vaikka Mika Siltalan mukaan kaikki ovat “aivan sinisenä”. Ridley kiteyttää, ettei kauneus tunne kipua.

Ridleyn surrealistis-myyttinen The Reflecting Skin (1990) vetää Maximin täyteen kolmannessakin näytöksessä. Sensuroimattomana versiona esitettävä kulttileffa Henry: Portrait of a Serial Killer (ohj. John McNaughton, 1986) nousee toiseksi yleisönsuosikiksi. Maximin ovien avautuessa kuuluu Pekka Lanervan mukaan vain “WROOM”. 1990-luvun alun Suomessa pitkiä versioita ei voi välttämättä nähdä uudelleen missään, joten näytökset tuntuvat ainutkertaisilta. Henryn kateissa ollut printtikin saadaan viime hetkellä suoraan lentokentältä elokuvateatterin konehuoneeseen.

”Let Us Be Your Mental Dentist!”

Tiedotteen mukaan ohjelmisto kootaan virallisten festivaalien ulkopuoliselta, vaikeasti määriteltävältä Interzone-vyöhykkeeltä, joka sijaitsee työryhmän omassa mielikuvituksessa. Yli sadan näytöksen leppymätön alaston lounas elokuvakulinaristeille sisältää muun muassa David ”Body Horror” Cronenbergin ja Peter ”Bad Taste” Jacksonin retrospektiivit. Ohjelmiston suurimmassa teemakokonaisuudessa urbaanin jeni-imperiumin cyberpunk-painajaiset ryöpsähtävät Helsingin valkokankaille.

Senaatintorilla pidettävässä taiteiden yön varaslähtönäytöksessä Suurkirkon rappusille kipuaa arviolta 25 000 henkeä katsomaan Aki Kaurismäen Leningrad Cowboys -filmatisointeja. Brittein saarten virallinen paha poika Hanif Kureishi saapuu Helsinkiin esittelemään esikoisohjaustaan London Kills Me (1991) sekä käsikirjoittamiaan Stephen Frears -elokuvia. Kureishi ei löydä kaupungista tarpeeksi rakkautta eikä anarkiaa eikä etenkään huumeita. ”Fiilikset olivat sellaiset, että tää on kyllä niin tylsä paikka, ettei mitään rajaa!” Pekka Lanerva muistelee. Mika Siltala iloitsee elämään jääneistä sitaateista: “Media on siteerannut Kureishia, että Helsinki on aivan perseestä. Mitä se välillä on.”

Järjestäjät matkailevat maailman festivaaleilla: Lontoo, Berliini, Karlovy Vary, Cannes, Tokio. “Siltala teetti Hongkongissa kirkkaanvärisiä silkkipukuja, jotka kimaltelivat näyttävästi Cannesin ilta-auringossa”, Matti Rämö tunnelmoi Ylioppilaslehdessä (11/2007). Siltala kuvailee pukuja valeasuiksi, joihin sonnustautuneena on helpompi päästä elokuvamogulien juttusille. ”Festivaaleilla on paljon LVI-kauppiaan näköistä jengiä, jotka ei jää mieleen”, hän kommentoi (HS, Nyt 19.9.1997). Matti Paunion mukaan löytämisen ja näyttämisen fiilis on erilainen, koska kaikkea ei voi vielä tilata amazon.comista.

“The Hard Boiled Festival – Addicted to 20th Century”

“Selkäytimellä ohjattujen adrenaliinipurkausten kautta tinkimättömän älyn kirkkaiksi hiomiin timantteihin kulkeva akseli tavoittaa nykypäivän todellisuuden intohimoisella tavalla”, katalogi lupaa. Sukellus suurkaupunkien yöhön onnistuu esimerkiksi Abel Ferraran ja John Woon retrospektiiveissa. Woo on saatu jopa paikan päälle Helsinkiin! Yleisöä kiinnostaa enemmän ohjaajan Hongkong-tuotanto kuin uusi Van Damme -rymistely. The Killerin (Dip huet seung hung, 1989) näytöksen jälkeen Maximin loppuunmyyty sali hurraa Woolle seisaaltaan.

Myös nimekkäät elokuvantekijät Lizzie Borden ja Suzanne Osten vierailevat festivaalilla. Osten on yksi Ruotsin tunnetuimmista näytelmä- ja elokuvaohjaajista, mutta R&A esittää hänen tuotantoaan ensi kertaa Suomessa. Losangelesilaisen Bordenin elokuvista on koottu retrospektiivi, jonka osana esitetään muun muassa seksityön arjen kuvaus ja militanttifeministinen scifi-elokuva Born in Flames (1993).

Jörg Buttgereitin ohjaamien ja Franz Rodenkirchenin käsikirjoittamien Nekromantikien (1987, 1991) ja Ferraran The Driller Killerin (1979) esittäminen Suomessa kielletään, joten festivaali päättää  siirtää näytökset Viroon. Tallinkin laivaan lastataan Nekromantik-tiimin, Bordenin ja Woon lisäksi muun muassa splatter-farssin Acción mutante (1993) tehnyt Álex de la Iglesia, yhdysvaltalainen esikoisohjaaja Britta Sjogren, Urotsukidôji-mangaan perustuvan animen ohjannut Hideki Takayama sekä uraansa aloittelevat Jan Kounen ja Gaspar Noé.

Tallinnalaisen Eha-elokuvateatterin edessä surupukuihin pukeutuneet Tallinnan yliopiston opiskelijat osoittavat mieltä Armastusta & Anarhiaa vastaan. “Tällaisten elokuvien esittäminen on vaaraksi ihmisen psykologiselle kehitykselle”, professori Voldemar Kolga selittää Katso!-lehdessä (43/93). “Vastaanotto oli erittäin hieno. Että tämmöistä paskaa näytetään täällä!” Pekka Lanerva muistelee. Wookin käy katsomassa Nekromantikin ja sanoo kohteliaasti: “It was a very strange film.” Paluumatkalla aikaa vietetään pallomeressä.

Maximissa suomalaisille esitellään ensi kertaa myös japanilaisen Studio Ghiblin animaatiotuotantoa Hayao Miyazakin Porco Rosson (Kurenai no buta, 1992) muodossa. Nostalginen ilmailuseikkailu on alku R&A:n ja Ghiblin pitkälle rakkaussuhteelle.

”Quod me nutrit me destruit”

Ohjelmistoon on koottu muun muassa “nouvelle nouvelle vagueta” eli Ranskan uutta uutta aaltoa, yhdysvaltalaisen Sundance-elokuvafestivaalin indiesatoa ja kung fu -mestari Jackie Chanin elokuvien retrospektiivi The Young Masterista (Shi di chu ma, 1980) alkaen. “Ensimmäistä kertaa Suomessa isolla valkokankaalla!!!”, ohjelmalehtinen intoilee. R&A aloittaa myös lyhytelokuvien esityssarjan.

Seitsemännen taiteen satavuotista historiaa juhlistetaan Ed Wood -teemalla ja laajalla Andy Warhol -retrospektiivilla, jonka osana esitetään kahdeksantuntinen Empire (1964). Warhol-tähti ja beat-runoilija Taylor Mead saapuu kaupunkiin ja esiintyy yhteisessä tilaisuudessa toista underground-sukupolvea edustavan Bruce LaBrucen kanssa. Helsingissä voi bongata myös Warholin yhteistyökumppanin, avantgarde-ohjaaja Paul Morrisseyn, jonka tuotannosta on valittu ohjelmistoon muun muassa verinarkomaanitarina Blood for Dracula (1974).

Vieraiksi on saatu houkuteltua myös katalogin kantta koristavan elokuvan When Night Is Falling (1995) ohjaaja-käsikirjoittaja, Toronton uutta aaltoa edustava Patricia Rozema, esikoiselokuvansa Shallow Grave (1994) tehnyt britti Danny Boyle ennen Trainspottingia (1996) ja parhaan ohjaajan Oscar-palkintoa (2009) sekä Jack Stevenson, joka tuo kaupunkiin amerikkalaisen elokuvan unohdettua historiaa kulttielokuvaorgian muodossa. Tuottajanakin menestynyt Taylor Hackford esittelee Maximissa Stephen King -filmatisointinsa Dolores Claiborne (1995) ja osoittautuu rennoksi tyypiksi, toisin kuin managerien viestit antoivat olettaa.

R&A-teatterina tuttu Amanda saa nimen Kino Engel. Isonenäisistä ukkeleistaan tunnettu berliiniläistaiteilija Thierry Noir vierailee festivaalilla toistamiseen ja tekee Engelin aulaan maalauksen, jossa seikkailevat muun muassa Crocodile Dundee, Jeanne Moreau, Jean-Paul Belmondo ja Boris Karloff. “Tulla Suomeen ja maalata Cadillac!“ Noir intoili Helsingin Sanomissa 26.9.1994. Festivaali-Cadillacien sijaan uuden ulkoasun sai tuolloin toimittajan Lada ja Kaapelitehtaalle syntyi suuri Love and Anarchy -seinämaalaus.

 ”The stronger the evil, the stronger the film.” – Alfred Hitchcock

Festivaali ilmoittaa kiinnittävänsä erityistä huomiota ohjelmakartan suunnitteluun palvellakseen massiivisen ohjelmiston skitsofreeniseen hysteriaan ajamia elokuvahulluja. Avajaiselokuvana esitetään Scott Hicksin ohjaama Shine (suom. Loisto 1995). Vanhan ylioppilastalon avajaisklubilla Dark Fantasy -yhdistys esittelee Super-8-ohjelmistoa. Festivaalin vetäjät ovat tilanneet ilmoitusluontoisesti fanfaarin säveltäjä Juhani Nuorvalalta. What’s a Nice Chord Like You Doing in a Piece Like This? on sävelletty viidelle harmonikalle.

Avajaispäivän päättää Maximissa amerikkalaisen Susan Streitfeldin feministis-eroottinen esikoiselokuva Female Perversions (1996). Festivaalilla vieraileva Streitfeld tutustuu muun muassa suomalaiseen saunakulttuuriin yhdessä elokuvan pääosaa esittävän Tilda Swintonin kanssa. Swinton on tullut festivaaliyleisölle tutuksi Derek Jarmanin elokuvien tähtenä. Ranskalaisen kirjailija-elokuvantekijä Catherine Breillat’n matkaseurana Helsingissä on puolestaan hänen pieni poikansa.

Japanilaiset animaatioseikkailut saavat oman esityssarjansa, koska eivät löydä vertaistaan muualta. “[E]i voi kuin hihkaista: Miten tämä on mahdollista?!” Tähtivaeltajan Toni Jerrman äimistelee katalogissa. Akiran isä Katsuhiro Otomo ihailee Helsingissä arkkitehtuuria ja polttelee sikareita Lappi-ravintolassa yhdessä Ghost in the Shellin (Kôkaku Kidôtai, 1995) tuottajan Shigeru Watanaben kanssa. ”Otomo kierteli kaupunkia ristiin rastiin ja kuvasi miljoona rullaa filmiä”, Pekka Lanerva muistelee. Akateemisesta kirjakaupasta tarttuu mukaan pino “järjettömän kalliita” arkkitehtuurikirjoja.

Vieraileeko brittibändi The KLF myös festivaalilla? Asiaa selvitellään kirjassa 30 vuotta rakkautta ja anarkiaa (Like 2017). Se on varmaa, että R&A saavuttaa jo toisena vuonna peräkkäin 25 000 lipun myyntirajan.

”To maintain the dreams, it’s very important to have ceremonies.” – Abilem Lum, Shaman, Temiyari tribe

Kymmenpäiväiseksi laajentuva R&A saa päänäyttämökseen Bio Rex -elokuvateatterin, kun funkkishelmi Lasipalatsin remontti valmistuu. Festivaalin avaa Rexissä kotimainen maailmanensi-ilta, Ilppo Pohjolan lyhytelokuva Asphalto (1998). Avajaispäivänä Kiasmassa saa ensiesityksensä myös Arto Halosen dokumenttielokuva Uneksija ja uniheimo (1998). “Rakkautta & Anarkiaa on uniseremonia, jossa alitajunta yllättää silmät auki”, katalogin esipuheessa maalaillaan.

Pääteema Tulikukkia esittelee uutta japanilaista elokuvaa. Esityssarja on nimetty Takeshi Kitanon Hana-Bin (suom. Hana-Bi – tulikukkia, 1997) mukaan. Silja Lanas Cavadas nostaa Suomen Kuvalahdessä (38/1998) Kitanon elokuvien tuomisen Suomeen yhdeksi R&A:n kulttuuriteoista. Helsinkiin matkustavan Masato Haradan tuotannosta esitetään kaksi elokuvaa. Terävän satiirinen Kamikaze Taxi (Kamikaze takushî, 1995) on Eija Niskasen katalogiesittelyn mukaan Haradan hienoin saavutus.

Perhearvot-esityssarjaa suositellaan perheen isoimmille. Mukana on festivaalilla vuonna 1993 vierailleen Gaspar Noén läpimurtoelokuva Seul contre tous (suom. Yksin kaikkia vastaan, 1998), joka esitetään Bio Rexissä. Rexin suurelle kankaalle heijastetaan myös Harmony Korinen esikoisohjaus Gummo (1997). Lauri Lehtinen löytää katalogissa vertailukohdan Korinen “mykistävälle äpäräsurrealismille” Noén tuotannosta ja Tod Browningin elokuvasta Freaks (1932).

”Kaiken oudon nähneet kulttielokuvahullut ovat viime vuosina jaksaneet friikahtaa oikeastaan vain — brasilialaisesta kauhusta”, Antti Suonio kirjoittaa katalogissa. Helsingissä Brasilian presidentin serkkuna esiintyvältä Ivan ”The Terror” Cardosolta on valittu ohjelmistoon neljä pulp-visiota. Festivaalivieraaksi saapuu myös tunisialainen Pierre Salvadori, joka kertoo kuvaavansa ihmisiä, joilla ei ole elämän käyttöopasta (HS 22.9.1998). Salvadorin …Comme elle respire (suom. Huijareita ja pyhimyksiä, 1998) nähdään avajaisnäytöksessä Bio Rexissä heti Asphalton jälkeen.

Lippujonot kiemurtelevat Bio Rexin ovelta Simonkadun puolelle festivaalitoimiston ikkunoiden alle. “Imelää, mutta niin iki-ihanaa!” Kainuun Sanomat (24.9.2002) kirjoittaa Suomeen rantautuvasta Bollywood-ilmiöstä. Intialainen tuottajamoguli Yash Johar rentoutuu Saunaseuralla R&A-paita päällään. Mika Siltalan mukaan festivaali voisi olla olemassa ilman saunoja “mutta se ei olisi yhtä hyvä”.

Wim Wendersin, Jim Jarmuschin ja Lars von Trierin hollantilainen luottokuvaaja Robby Müller jää Helsinki-Vantaan lentoaseman tullissa kiinni pienen marijuanapussukan maahantuontiyrityksestä. Pekka Lanerva saattelee Müllerin turvallisesti kaupunkiin. Festivaalin avajaisnäytöksessä nähdään Michael Winterbottomin ohjaama ja Müllerin osin digikameralla kuvaama 24 Hour Party People (2002).

Päätöselokuvaksi on valittu Lukas Moodyssonin Lilja 4-ever (2002). Bio Rexin aula täyttyy yleisöstä ääriään myöten ennen näytöksen alkua. Ingmar Bergmanin nuoreksi mestariksi nimittämä Moodysson innostuu Makasiinien illanvietossa tenttaamaan Héctor Herreralta yksityiskohtia dokumentista One Dollar (El precio de la vida, 2001), jonka Herrera on paitsi ohjannut myös kuvannut käsivarakameralla pahamaineisessa Panama Cityssä.

Kabuki-ravintolassa Moodysson istuu samalla tatamilla Luc Bessonin Nikitan (1990) nimiroolin näytelleen Anne Parillaudin kanssa. Bio Rexissä Parillaud nojailee kaiteeseen Nokia-aition edessä ja esittelee Catherine Breillat’n elokuvan Sex Is Comedy (2002), jossa esittää pääosaa. Katalogikuvauksen mukaan elokuva paljastaa, millaista seksikohtausten teko on käytännössä: “Valitsiko miespääosanesittäjä itserakkauttaan tai epävarmuuttaan liian suuren keinopeniksen?”

Festivaalin kävijämäärä ylittää 40 000.

Nainen vai artisokka -nimellä edellisenä vuonna aloittanut R&A:n “pikkusisko” jatkaa toimintaansa keväällä 2002. Pitkään Artisokkana tunnettu tapahtuma brändätään Season Film Festivaliksi vuonna 2013.

”R&A:n tärkein tukija on huikean vaativa, mutta hämmästyttävän avarakatseinen yleisö”, Pekka Lanerva kiittää katalogin esipuheessa. Ohjelmiston polttopisteessä ovat Dogma-kuningaskunta Tanska ja muut Pohjoismaat. Avajaiselokuvana nähdään Lars von Trierin Dogville (2003), jossa tapahtumat on sijoitettu teatterimaiseen mustaan laatikkoon. Festivaalin päättää Columbinen koulun tragediasta kertova Cannes-tuplavoittaja Elephant (ohj. Gus Van Sant, 2003).

Pusherilla (1996) kovapäisen maineen luonut Nicolas Winding Refn saapuu Helsinkiin esittelemään kolmannen elokuvansa Fear X (2003). Tanskalainen ohjaaja-käsikirjoittaja esiintyy harvalukuiselle yleisölle Wayne’s Coffeessa. Refn on kiinnostunut paitsi kaupungin rankimmista rikoslähiöistä myös pehmo-Muumeista. Festivaalilla vierailee myös Matteo Garrone, jolta esitetään tositapahtumiin perustuva noir-elokuva The Embalmer (L’imbalsamatore, 2002). Kelaus viiden vuoden päähän: italialaisohjaajan napolilaista rikollisjärjestöä kuvaava Gomorra (2008) palkitaan Cannesissa Grand Prix’llä.

Vuonna 1998 R&A:ssa ensimmäistä kertaa viihtynyt elokuvantekijä Jean-Michel Roux saunoo islantilaisen Nói albinói –elokuvan (ohj. Dagur Kári, 2003) päätähden Tómas Lemarquis’n kanssa. Puhuttavaa riittää: Roux’lta on valittu ohjelmistoon Islantiin sijoittuvan dokumenttielokuva. The Green Butchersin (De grønne slagtere, 2003) ohjaaja-käsikirjoittaja Anders Thomas Jensen ja näyttelijä Nikolaj Lie Kaas ilmoittavat heti lentokentällä, etteivät jaksa juhlia. Aamuyöllä tanskalaiskaksikko löytyy tietysti Lost & Found -ravintolasta. Kotimaansa Norjan suurin elokuvatähti Aksel Hennie tilaa Motti-ravintolassa pässinkiveksiä.

R&A saavuttaa täysi-ikäisyyden, mutta aikuistuminen ei merkitse pysähtymistä. Ensimmäistä kertaa pidettävässä Kotimaisessa gaalanäytöksessä esitetään Klaus Härön Äideistä parhain (2005). Festivaali järjestää myös Rakkautta & Animaatiota -seminaarin. “Tuleeko suomalaisesta animaatiosta uusi Nokia?” katalogissa arvuutellaan. Avajaiselokuvaksi Bio Rexiin on valittu Jim Jarmuschin Broken Flowers (2005). Mulatu Astatken musiikki soi luultavasti monien päässä avajaisjuhlissa.

Festivaali suuntaa katseensa Venäjälle. “Suomessa tietoisuus suuren naapurin nykyelokuvasta on hämmästyttävän huono, vaikka kaupan alalla kyseessä on tärkein kumppanimme”, Pekka Lanerva huomioi katalogin esipuheessa. Itärajan takaa Helsinkiin matkustaa Ilya Khrzhanovsky, jonka esikoiselokuva 4 (2004) on nyky-Venäjän synkkä metafora. Lännessä nimeä saavuttaneelta Aleksei Balabanovilta esitetään Dead Man’s Bluff (Zhmurki, 2005), jonka tekemiseen ilmoitetaan kuluneen 50 litraa tekoverta.

Kuulaana festivaalipäivänä Lucile Hadžihalilović lähtee uimaan Villa Kiven rannasta. Pian puolivälissä Töölönlahtea pulikoiva ranskalainen ohjaaja-käsikirjoittaja on palkittu kotimaassaan kahdesti vuoden erikoisimmasta saavutuksesta myönnettävällä Prix Tres Specialilla: esikoispitkän Innocence (2004) lisäksi palkinnon sai lyhytelokuva La bouche de Jean-Pierre (1996, R&A 1998). Hadžihalilović on myös tuottanut ja leikannut elokuvia.

Ultraväkivaltaisen elokuvan The Great Ecstasy of Robert Carmichael (2005) ohjaaja-käsikirjoittaja Thomas Clay haluaa nähdä suomalaisen metsän. Britti viettää tunnin Espoon Kaitalammen rannalla ja kiittää viimeisenä iltana: “It was the high point of the trip.” Esikoisohjaaja Naoko Ogigami kuvaa Helsingissä myös uutta elokuvaansa. Ruokala Lokista (Kamome shokudō, 2006) tulee valmistuttuaan ensimmäinen Suomessa kuvattu japanilaiselokuva – ja turistinähtävyydeksi muuttuneesta punavuorelaiskuppilasta myöhemmin nimeltään Kamome, “lokki”.

Festivaalin Avajaisnäytöksessä esitetään Cannesissa parhaana ohjaajana palkitun meksikolaisen Alejandro Gonzáles Iñárritun Babel (2006). R&A aloittaa myös Lens Politica -esityssarjan. Vastapainoksi vakaville aiheille festivaalin päättää Michael Winterbottomin brittikomedia, jossa yritetään filmata Laurence Sternen 1700-luvulla julkaistua satiirista romaania Tristram Shandy. Fantasiaelokuvien joukkoa johtaa Pan labyrintteineen.

Hayao Miyazakin kolmas pitkä elokuva Naapurini Totoro (Tonari no Totoro, 1988) saa viimein ensiesityksensä Suomen valkokankailla. R&A:n kanssa samanikäinen elokuva sulattaa heti katsojien sydämet. Hyvin toisenlaista animaatiota edustaa Richard Linklaterin rotoskooppitekniikalla tehty addiktiokuvaus A Scanner Darkly (2006), jonka liput hupenevat myös nopeasti.

Viikonloppuvisiitillään ranskalainen Laurent Cantet kuvailee naisten seksiturismia käsittelevää elokuvaansa Heading South (Vers le sud, 2005) enemmän poliittiseksi kuin seksuaaliseksi (HS, 24.9.2006). Pianistin sivunkääntäjän (La tourneuse de pages, 2006) nuori belgialainen pääosanesittäjä Déborah François haluaa nähdä suomalaisen hevibaarin (HS, 23.9.2006). Festivaalilla puolisonsa, leikkaaja Lena Dahlbergin kanssa vieraileva ohjaaja-käsikirjoittaja Björn Runge pohtii kotimaansa Ruotsin yhteiskunnallisia ongelmia.

Mustan huumorin sävyttämät romanialaiset ja itäeurooppalaiset elokuvat saavat oman esityssarjansa. Cristi Puiun The Death of Mr. Lazarescu (Moartea domnului Lãzãrescu, 2005) aloitti Romanian rakettimaisen nousun Euroopan elokuvamaiden kärkijoukkoon voittamalla Cannesissa Un Certain Regard -sarjan vuonna 2005. Corneliu Poromboiun 12:08 East of Bucharest (A fost sau n-a fost?, 2006) palkittiin seuraavana vuonna parhaalle esikoiselokuvalle myönnettävällä Caméra d’Orilla.

Perinteisten elokuvateattereiden kato jatkuu Helsingissä. Forumin 1920-luvulla valmistuneeseen Capitol-saliin visioidaan Sedu Koskisen ravintolaa (Helsingin Uutiset 30.8.2006). Vaikka projektorien valot sammuvat, yleisön elokuvajanoa on kyltymätön: festivaalin kävijämäärä ylittää jälleen 40 000.

Graafikko Samppa Rannan vuonna 2000 aloittamaa perinnettä jatkaa vuoden R&A-taiteilijaksi valittu Ville Tiihonen, jonka piirtämät rääväsuiset ukkelit ihastuttavat. ”Antakaa äkkiä jotain. Edes joku ranskalainen mustavalkoraina”, anoo riutuva leffa-addikti. ”Itse katson eläinpornoa”, toteaa pollea kettu. R&A lanseeraa Kotimaisen elokuvan viikon (KEV) ja aloittaa Haute Cuisine -näytösten sarjan, jossa tarjolla on elokuvien lisäksi niihin sopivat leffaillalliset. Nettisivuilla julkaistaan Leffakone helpottamaan yli 120 pitkän elokuvan joukosta tehtäviä valintoja.

Avajaiselokuvaksi on valittu Pedro Almodóvarin surrealistinen kauhusatu Iho jossa elän (La piel que habito, 2011). Päätöselokuvana nähdään iranilaisen Asghar Farhadin Nader ja Simin: Ero (Jodaeiye Nader az Simin, 2011), joka kahmi pääpalkinnot Berliinin elokuvajuhlilla. ”Juuri tällaiset yllätykset ovat koko riippumattoman elokuva-alan elämän suola”, Mika Siltala ylistää katalogissa.

Cannesissa parhaana ohjaajana palkitun Nicolas Winding Refnin Drive (2011) esitetään Juhlagaalassa. Ryan Gosling kruisailee siis Bio Rexin kankaalla. Avainelokuvien sarjaan on valittu espanjalaisen Icíar Bollaínin ohjaama ja skottilaisen Paul Lavertyn käsikirjoittama Sade kuuluu meille (También la lluvia, 2010), joka käsittelee Bolivian vesikriisiä. Ken Loachin elokuvan kuvauksissa 1990-luvun puolivälissä tavannut pariskunta edustaa yhdessä Helsingissä.

Digitaalisen DCP-formaatin räjähdysmäinen kasvu tuo mukanaan ongelmia. “Ikinä [ei] voi tietää mitä saa, kun tilaa kopion elokuvasta; sieltä voi tulla muistitikku tai vaikka valtava kovalevy, sisällöstä puhumattakaan”, ohjelmistokoordinaattori Outi Rehn tuskailee (R&A:n blogi vuonna 2012).

Yleisöennätys menee jälleen uusiksi: yhdentoista päivän aikana festivaalilla vierailee yli 54 000 kävijää.

“Taiteellisesti kunnianhimoinen elokuva on kaikkea muuta kuin hiipumassa”, Pekka Lanerva kirjoittaa katalogin esipuheessa. Esikoisohjaaja Damien Chazelle piiskaa musiikkielokuvasta trillerin festivaalin avaavassa Whiplashissa (2014). J-P Valkeapää jatkaa nousua Euroopan arthouse-kentälle Kotimaisessa gaalassa esitettävällä elokuvalla He ovat paenneet (2014). R&A:ssa vuonna 2007 vierailleen Roy Anderssonin elokuvista on koottu retrospektiivi. Nalle Sjöbladin ohjaamasta trailerista Mannerheim kuulee tulee nettihitti ja uutinen.

Taiteilija Anna Odell esittelee Bio Rexissä Guldbaggeja kahmineen esikoiselokuvansa Luokkajuhla (Återträffen, 2013). Elokuvakriitikko ja -ohjaaja Mark Cousins ottaa iholleen ikuistetun Eisenstein-tekstin viereen väliaikaisen R&A-tatuoinnin. Myös Pulp-yhtyeen rumpali Nick Banks vierailee festivaalilla, mutta suurimman fanilauman kerää Ken Loachin elokuvassa Jimmy’s Hall (2014) pappia esittävä Andrew Scott, joka on tullut tutuksi BBC-sarjan Uusi Sherlock (engl. Sherlock, alk. 2010) Moriartyna. Irlantilaisnäyttelijä saa aikaan massahurmoksen jakaessaan nimikirjoituksia ja poseeratessaan yhteiskuvissa Bio Rexin edessä.

Chileläisen kulttiohjaaja Alejandro Jodorowskyn elokuvallinen paluu Elämän tanssi (La danza de la realidad, 2013) esitetään Juhlanäytöksenä. Elokuvassa isää näyttelee ohjaajan poika Brontis Jodorowsky, jonka nimi päätyy jopa guest-passiin muodossa “Brontis Jorodowsky”. Festivaalin päättää Richard Linklaterin kahdentoista vuoden aikana kuvaama Boyhood (2014). Elokuvan päätähti Ellar Coltrane kertoo festivaalilla halunneensa jo pitkään käydä Helsingissä, koska kaupungissa on kuvattu Jim Jarmuschin elokuvaa Night on Earth (1991) (Me Naiset 27.9.2014).

Ohjelmisto sisältää 150 pitkän elokuvan lisäksi laajan otoksen lyhytelokuvia. Festivaalin uusi kävijäennätys kirjataan lukemiin 61 500. Toiminnanjohtaja Sara Norbergin vuonna 2012 alullepanema kansainvälinen ammattilaistapahtuma Finnish Film Affair (FFA) järjestetään kolmatta kertaa festivaalin rinnalla.