R&A Shorts -lyhytelokuvasarjan Kova duuni on rahaa elokuvat tutkivat raskaan työn raatajia, poikkeuksellisia työoloja ja liberaalin länsimaisen työkulttuurin aiheuttamaa väistämätöntä onnettomuutta. Lyhytelokuvat kertovat astronauttien sydänlääkärin, luksusmökkien siivoajan, seksityöntekijän, marjanpoimijan, työmyyrien ja töissään torkkuvien tarinoita. 

Työnteko on toisille selviytymistä ja toisille unelmaa, mutta kaikille meille se on koko elämä. Halusimme tai emme. Mikä meitä vaivaa? -podcastista tuttujen Veikka Lahtisen ja Pontus Puronkurun kirja Mikä liberalismia vaivaa? tutkii liberalismia kapitalismin kauniiseen pakettiin verhoilevana hallinnan tekniikkana. Kirja antaa hyvän näkökulman lyhytelokuvasarjan katseluun. Tai toisin päin, lyhytelokuvien jälkeen kirjan sisältö on entistä antoisampi. Syvään juurtunut liberalismi – ei vain poliittinen suuntaus, vaan laajemmin ihmisen perimmäiseen olemukseen keinotekoisesti liitetty piirre – normalisoi työnteon ja yksityisomaisuuden ylitsevuotavan suurta osuutta yksilön elämässä ja onnellisuuden mittarissa.

Lahtisen ja Purokurun mukaan liberalismi uskottelee, että olemme kaikki periaatteen tasolla vapaita.

“Liberalismi tyytyy tilanteeseen, jossa vapaus on nimellistä ja tasa-arvo kirjattu perustuslakiin mutta jossa kahdeksan prosenttia maailman ihmisistä omistaa 85 prosenttia kaikesta vauraudesta ja pystyy määräämään, mitä muut tekevät ajallaan ja kehoillaan.”

Olen kyllästynyt kuulemaan, kuinka olen oman onneni seppä, kuinka asenne ratkaisee ja kuinka jokainen elää täällä itseään varten.

Kun joku unelmoi astronautin työstä tai miljonäärin omaisuudesta ja saavuttaakin unelmansa, joku toinen haaveilee mistä tahansa työstä saavuttaakseen inhimillisen elintason. Eikä se, kuka saavuttaa suurimmat unelmansa, ole sattumanvaraista tai asenteesta kiinni. 

Olen kyllästynyt kuulemaan, kuinka olen oman onneni seppä, kuinka asenne ratkaisee ja kuinka jokainen elää täällä itseään varten. Liberalismi ja yksilön vapaus ovat löyhä peruste kapitalismille. Mitä yksilökeskeinen politiikka oikeastaan saavuttaa? Jokainen meistä on oman onnensa seppä, mikäli jokaisella tarkoitetaan sosioekonomisen ruokaketjun kärjessä eläviä, onnella tarkoitetaan rahaa ja yksityisomaisuutta ja sepällä viitataan etuoikeuksiin.

Seuraava ajatus voi tuntua jo itsestäänselvältä, mutta toisto ei liene pahitteeksi vallitsevassa poliittisessa ilmastossa: liberalismi ja kapitalismi eivät suojele yhteiskunnan jäsentä, ellei kyseinen yksilö ole rikas, valkoinen, länsimainen, cis-sukupuolinen mies, hetero ja ei-vammainen. Tai vähintäänkin rikas ja valkoinen. Ja rikkaalla en tarkoita vain niitä, jotka ovat tienanneet omaisuutensa kovalla työnteolla ja rautaisella asenteella, vaan myös niitä paljasjalkaisia sosioekonomisen ruokaketjun kärjen asukkeja, niitä joiden etuoikeudet ja ympäröivä tukiverkko takaavat taloudellisen ja sosiaalisen pärjäämisen lähes missä vain tilanteessa. 

Millaista on tehdä työtä liberalistiskapitalistisessa yhteiskunnassa, jos ei mahdu sen asettamiin raameihin siitä, millainen on hyvä työntekijä, siis hyvä ihminen? Millainen on hyvä ura, siis hyvä elämä? Liberalismin määrittelemä hyvä työntekijä ja ihminen on sellainen, jonka ei oikeastaan tarvitse tehdä töitä selviytyäkseen. Liberalismin mukainen hyvä ura ja elämä on sellaista, joka toteutuu muiden kustannuksella, muiden työnteolla.

Vapaa työnteosta on vain se, joka väittää työnteon olevan avain onneen. Rikas on vain se, joka määrittelee muiden minimipalkat ja omat verohelpotuksensa.

Marjanpoiminnasta

Ruotsissa on kuumin kesä vuosikymmeniin ja mustikkasato on kuivuuden takia mitätön. Thaimaalaiset marjanpoimijaveljekset kamppailevat etsiessään marjoja, tai sadetta joka kasvattaisi marjoja, kyetäkseen maksamaan matkansa takaisin kotimaahansa. Ne aniharvat metsän siunaamat marjat ylemmän keskiluokan ruotsalaiset syöttävät koirilleen viettäessään helteistä lomapäivää rannalla. 

Agnes Skonare Karlssonin Berry Pickers kuvaa ruotsalaista marjanpoimintakulttuuria ja globaaleja luokkaeroja. Millainen suhde pohjoismaiseen luontoon ja porottavan kuumaan ilmaan on thaimaalaisilla marjanpoimijoilla, jotka tahtovat takaisin kotiin ja toisaalta kotimaansa marjoista nauttivilla ruotsalaisilla kesälomalaisilla?

Seksityö on…

Tara O’Callaghanin Sundancen tuomariston palkinnon ehdokkuuden saanut elokuva Call Me Mommy seuraa Sineadia, keski-ikäistä seksityöntekijää ja kolmen lapsen sinkkuäitiä. Call Me Mommy on tutkielma äitisuhteesta, äitiongelmista, nykypäivän seksityön stigmasta, seksityöntekijän yksityiselämästä ja selviytymisestä.

Seksityön stigma on viimeisen vuosikymmenen ajan ollut purkutyön alla, mutta sitä ympäröivä keskustelu tuntuu edelleen olevan vääristynyttä ja yksitoikkoista. Seksityö on normalisoitua tai sosiaalisesti hyväksyttyä vain, kun sitä tekee nuori valkoinen cis-nainen esimerkiksi itsenäisenä pornoyrittäjänä Onlyfans-sovelluksessa. Silloin ulkopuolinen reaktio seksityöhön tuntuu olevan “you go girl!” tai “hate the game, not the player!”. Seksityön normalisointi ei ole itsessään huono idea. Moraalipaniikki seksityön vaaroista ja sen kieltäminen lainsäädännöllä heikentävät työntekijöiden turvallisuutta ja stigmatisoivat alaa entisestään. Tavoite seksityön normalisoinnissa onkin sen positiivisten puolien huomioiminen, paremmat työolot ja eettisempi palveluiden käyttö.

Monelle seksityö voi olla voimaannuttavaa. Esimerkiksi dominan työ voi olla vapauttavaa valta-asetelmien ravistelua niille, jotka ovat systemaattisesti sorrettuja tai kohdanneet elämässään väkivaltaa. Kun seksityö tapahtuu tekijän omasta tahdosta ja omissa rajoissa, se voi olla jopa identiteettiä ja itsemääräämisoikeutta vahvistavaa. Call Me Mommy –elokuvan Sinead on itse halunnut alalle: “rakastaisin olla lehdessä, rakastaisin olla PlayBoyssa”. Vaikka pornotähtenä joutuu tekemään uhrauksia, kuten hyväksymään muiden paheksunnan, Sinead tekee työtä itseään varten ja koska pitää siitä. Toisille seksityö on pakko, eikä muuta vaihtoehtoa ole. Jotkut tekevät seksityötä vain selviytyäkseen, oman henkensä uhallakin. 

Sukupuolentutkija, seksologi ja seksityöntekijä Tiia Forsström murtaa kirjassaan Ammattirakastaja seksityöhön liittyviä myyttejä ja stereotypioita. Forsström korostaa seksuaalisuutta välttämättömänä osana ihmisyyttä sekä seksityön suurta positiivista merkitystä. Ainakin Suomessa laajempi seksityöhön liittyvä keskustelu tuntuu kuitenkin myötäilevän valkoista kapitalismia, heteronormatiivisuutta ja patriarkaattia. Kapitalistisliberalistiseen tyyliin eettinen ja moraalinen vastuu sysätään seksityön tekijöille ja kuluttajille. Liian vähän keskustellaan siitä, miten laajat yhteiskunnalliset eriarvoistavat valtarakenteet vaikuttavat työoloihin ja yksilön asemaan seksityön kentällä.

Suosittelen vahvasti katsomaan aiheeseen liittyen R&A:n kokopitkien ohjelmistosta D. Smithin Kokomo Cityn, joka kertoo raa’an realistisesti neljän mustan transnaisen elämästä seksityön parissa New Yorkissa ja Georgiassa.

Miksi työskentelisin kovempaa tehdäkseni noista ihmisistä rikkaampia?

Haudassa ehtii levätä

Maalaan utopian: tässä maailmassa lepo on ensisijaista, täällä lepo on mahdollista kaikille, täällä me kaikki olemme hyvin levänneitä.

Filippiineillä yhdeksän vuotta asunut ruotsalainen Samir on pitkään ihmetellyt kuinka Filippiineillä kaikki nukkuvat töissä. Elokuvassaan Powernapper’s Paradise Samir Arabzadeh pohtii, onko työpaikalla kesken päivän nukkuminen hiljainen protesti kolonialisteja vastaan, maantieteelliskulttuurinen siesta-ilmiö tai kenties yksilön keino löytää sisäinen harmonia. Vastaus riippuu siitä keneltä kysytään.

Pohjoismaiselle ylisuorittajalle töissä nukkuminen vaikuttanee ensisilmäyksellä laiskuudelta. Mutta ehkäpä se onkin vastarintaa. Ajatus torkkumisesta vastarintana on kiehtova ja tehokas. “Miksi työskentelisin kovempaa tehdäkseni noista ihmisistä rikkaampia?” kysyy yksi elokuvan henkilöistä viitaten Filippiinien siirtomaataustaan ja siihen kuinka kolonialismi vaikuttaa maan arkeen edelleen.

Levon vastarintaisuuspotentiaalia korostaa yhdysvaltalainen taitelija ja aktivisti Tricia Hersey kirjassaan Rest Is Resistance: A Manifesto. Herseyn näkemykset liberalismista ja kapitalismista myötäilevät Lahtista ja Purokurua. Hersey kirjoittaa kapitalismista ja valkoisesta ylivallasta, jotka ovat määritelleet raskaasta työnteosta arvomme mitan ja levosta toissijaisen luksuksen. Keskittyen erityisesti mustiin amerikkalaisiin (naisiin), ihmisiin joilta lepo systemaattisesti riistetään, Hersey esittää levon olevan vallan takaisin ottamista.

Ne kenellä on varaa levätä, pitävät lepoa itsestäänselvyytenä tai pahempaa, turhana. Työnteon ja tehokkuuden keinoin talouskasvuun pyrkimisen sijaan voisimme mielestäni hetkeksi pysähtyä. Samirin dokumentissa yksi henkilöistä toteaa: “Paikkamme kehittyy hitaasti, ehkä koska haluamme niin.”

Ei työmyyrä myyräntyötä tee

Lyhytelokuvassa Money and Happiness (Ana Nedeljković, Nikola Majdak Jr.) konttorikuutioissaan vieraantuvat työmyyrät, tai hamsterit, ovat pieniä rataksia suuressa koneistossa, joka on aivopessyt heidät uskomaan onnellisuuden tulevan loputtomasta työnteosta ja siitä ansaitusta rahasta. Paperilla hamstereiden maailma on täydellinen: bruttokansantuote kasvaa tasaisesti, työttömyysprosentti on nolla, ja kaikki asukkaat sanovat olevansa onnellisia. Työläiset ovat rehtejä ja kuuliaisia kansalaisia, jotka eivät tohdi kyseenalaistaa onnellisuuttaan. Utopia selviää kuitenkin pian olevan dystopia. 

Mahdollisuutta pakenemiselle ei ole. Velvollisuutenaan työmyyrät toistavat joka ikinen päivä mantroja “ajattele positiivisesti” ja “seuraa unelmiasi”. Työmyyriä ympäröi raha, mutta se ei tunnukaan tuovan onnea. Työnteolta ei jää aikaa käyttää rahoja elämiseen, sen sijaan illat ja yöt käytetään alennuksien metsästämiseen nettikaupoissa. Kenelle rahaa tienataan? Kenelle työtä tehdään?

Teksti: Mari Valtonen

Mari Valtonen on elokuva- ja televisiotutkimuksen kandidaattiopiskelija ja Rakkautta & Anarkiaa viestintä- ja markkinointiharjoittelija.

Artikkelikuva: Money and Happiness